Euroopan yksi merkittävimpiä vuosittaisia simulaatiokoulutuksen alan tapahtumia on SESAM, jossa tänäkin vuonna oli yli 300 eri esitystä, työpajaa tai luentoa, joista jokainen osallistuja voi valita mieleisensä.
Kirurgikoulutuksen ja potilaiden hoidon merkittävät muutokset
SESAM 2016 alkoi lupaavasti tunnetun kirurgikoulutuksen kehittäjän professori Richard M. Satavan puheenvuorolla. Viesti, jonka hän halusi kertoa oli hyvin selkeä: ”Tarvitsemme laadukkaampaa potilaiden hoitoa, joka voidaan taata systemaattisella simulaatiokoulutuksella. ”Harjoittelu ja arviointi ovat saman kolikon eri puolia, ne kuuluvat yhteen ja niiden tulee kehittyä yhdessä”, Satava korosti ja lisäsi perään kysymyksen; ”Meillä on kauan ollut näyttöön perustuvaa terveydenhuoltoa, joka on itsestäänselvyys, miksei näyttöön perustuva koulutus ole itsestäänselvyys?”
Satavan tutkimusryhmän toteuttama kirurgikoulutuksen kehittäminen on ollut systemaattinen 4,5 vuoden prosessi, jota on toteutettu monialaisesti mm. lääkärien, psykologien ja insinöörien yhteistyöllä. Koulutusohjelmaan kuuluu mm. pre- ja post- testejä jotka huomioivat sekä tekniset- että ei-tekniset taidot. Satava korosti, että eri tieteenalojen asiantuntijoiden yhdistäminen koulutusohjelmien kehittämisessä on olennaista ja suurin virhe minkä voi tehdä, on turvautua opetussuunnitelmatyössä suoraviivaisesti alansa arvostetuimpaan eksperttikirurgiin, sillä tämä ei välttämättä ole opettamisen ja oppimisen asiantuntija, vaikka onkin virtuoosi alallaan. Koulutusohjelmaan liitetty arviointi tulee olla kriittistä ja jokainen koulutusohjelman tehtäväosio tulee suorittaa virheettömästi, ennen kuin voidaan siirtyä seuraavaan harjoitukseen tai seuraavalle tasolle, Satava ohjeisti. Tietämys asiantuntijuuden kehittymisestä, eksperttiydestä, tulee olla vankkana teoriaperustana koulutuksen suunnittelussa. Suoriutumisesta saatavilla oleva palaute ja ohjeistus on rakennettava saumattomasti osaksi koulutusta, virheen sattuessa seuraa ohjeistus ja uusi yritys, kunnes suoritus onnistuu ja kaikki tavoitteet on saavutettu. Kirurgikoulutusohjelmissa on erittäin tärkeää, ettei potilastyöhön pääse ilman näyttöä osaamisesta.
Luennon loppupuolella oli kiinnostavaa ennakointia siitä, miltä kirurgian tulevaisuus näyttää. Meillä on esimerkiksi nyt jo käytössä teknologiaa, joka mahdollistaa non-invasiivisen hoidon, eivätkä tulevaisuuden potilaat halua tulla hoitoon, jossa heitä nukutetaan, viillellään auki ja sorkitaan instrumenteilla, Satava kärjisti. Lähitulevaisuuden teknologiaa ovat mm. femtosecond laser, ultrashort laser light, biosurgery, Atomic-force microscopy, jotka tulevat mullistamaan leikkaustekniikan. 3D-tulostusteknologia mahdollistaa korjaamisen yksilöllisillä varaosilla ja yksilöllisillä instrumenteilla, korjaammehan autojakin, miksi emme korjaisi yhtä lailla ihmisiä? Kysymykset kloonauksesta ja ihmiselämän pidentämisen mahdollisuuksista ja rajoitteista seuraavat toki teknologista kehityskulkua. Lopuksi Satava esittikin keskeisen eettisen kysymyksen; ”Mitä merkitsee olla ihminen”? Teknologia on neutraalia, se ei ole lähtökohtaisesti hyvää eikä pahaa. Me itse ratkaisemme miten ja mihin teknologiaa käytämme.”
————————————————-
Uutta tutkimusta eri teemojen alla
Päivien aikana kuultiin yli 80 suullista esitystä, jotka oli jaettu teemoihin, kuten jälkipuinti, uusi teknologia, arviointi, tutkimus ja koulutusohjelman kehittäminen. Päivien aikana Debra Nestel käytti päätoimittajan puheenvuoron Advances on Simulation –lehden julkaisumahdollisuuksia esitellen. Simulaatiokoulutusten tutkimuksessa on vielä paljon aukkoja ja lehti toivottaakin tervetulleeksi monialaisen tutkimuksen niin terveyden- että hyvinvoinnin, kuin sosiaalityönkin alalta.
Esimerkiksi jälkipuinnista oli useita sessioita, joista mm. keskiviikkona kuultiin tutkimusten esittelyssä vertailua jälkipuinnin ja palautteen eroista. Pidämme jälkipuintia ylivertaisena oppimisen näkökulmasta, mutta sen tehokkuudessa ei Carla Sa-Couto:n toteuttamassa tutkimuksessa nähty muuta eroa, kuin että jälkipuinti on mukavampaa, interaktiivisempaa ja samalla työläämpää ja enemmän aikaa vievää osallistujille verrattuna suoraan arviointiin, mutta palaute ja jälkipuinti tuottivat yhtä hyviä tuloksia ei-teknisten taitojen oppimisen näkökulmasta. Toisessa esityksessä Imperial College Londonissa toteutetussa tutkimuksessa jälkipuintikeskustelujen sisältöjä oli analysoitu laadullisesti ja todettu niissä puutteita paitsi virheiden tunnistamisessa, myös suorassa palautteessa, joka osaltaan tukee väittämää siitä, että suora palaute onkin vähintään yhtä tehokasta oppimisen näkökulmasta, erityisesti jos virheitä ei uskalleta nostaa keskusteluun riittävästi. Jälkipuintitaitojen harjoitteluun onkin kiinnitetty simulaatiokoulutuksen tutkimuksessa aiempaa enemmän huomiota. Tutkimus, jossa jäkipuintitaitoja oli opetettu Oslossa jo yli kolmellesadalle ohjaajalle draamamenetelmää käyttäen, vaikutti tehokkaalta. Menetelmä perustui roolipeleihin ja siinä vaikeita jälkipuintitilanteita käytiin läpi nimenomaan käyttäytymisen ja persoonallisuuksien näkökulmasta 25 ohjaajan ryhmässä näyttelijöitä hyödyntäen. Merkittävä huomio oli, että jokainen jälkipuinti oli aina erilainen, eikä yhtä oikeaa vaihtoehtoa toimintatavaksi ole olemassa. Kokemuksen kerryttäminen, menetelmän perusteiden tuntemus ja tilannelukutaito lienevät tässä tekijöitä, joilla jälkipuija pärjää pitkälle. Samassa sessiossa Peter Dieckmann esitteli jälkipuintikeskustelujen reflektioanalyysin ongelmatiikkaa. Tutkimus vahvisti tietämystä siitä, että reflektion taso jälkipuinneissa jää lähes poikkeuksetta verrattain pinnalliselle tasolle. Tämä tukee oletusta, etteivät jälkipuijat edelleenkään osaa vahvistaa reflektiota riittävästi. Usein keskustelua pitävät pinnallisella tasolla teknisiin yksityiskohtiin takertuminen ja aikataulu. Juuri kun keskustelu on siirtymässä syvällisempään reflektioon, ohjaaja syystä tai toisesta keskeyttää keskustelun. Kouluttajien valmentaminen jälkipuinnin osaajiksi on siis vielä kesken, tarvitsemme osaamista oppimista tukevista keskustelutekniikoista.
————————————————–
Resurssipula koulutustyön haasteena
Toisen päivän kiinnostavimpia anteja oli Fajzal Hagi, joka esitteli Malawin pediatrista simulaatiokoulutusprojektia, Helping Babies Breath (HBB) jota on toteutettu yhteistyössä kanadalaisten kanssa. Hagin otsikko oli:” What can simulation offer in resource constrained setting?”. Tilanne Malawissa ja muissakin Afrikan maissa on kriittinen työvoimapulan osalta ja uusia koulutettuja osaajia tarvitaan paitsi potilastyöhön, myös koulutustehtäviin. Nämä kaksi kulkevat käsi kädessä, sillä sitä mukaa kun osaajia koulutetaan, syntyy pulaa koulutussektorille, joka painii jo nyt erittäin suurten ryhmäkokojen kanssa. Hagi toi esiin sudenkuoppia, jotka vaanivat kehityksen tiellä. Teknologia ilman pedagogiikkaa on kaikissa maissa tuttua erityisesti simulaatiokoulutuksen alkutaipaleelta, joka tarkoittaa määrän ylikorostumista laadun sijaan. Malawissa ääriesimerkki oli Hagin vierailulla lukitut simulaatiotilat, joita hän ei pyynnöstä päässyt katsomaan, koska kukaan ei muistanut missä avain on. Toinen esimerkki teknologiasta ilman pedagogiikkaa olivat laitteet, joiden opetuskäyttöä ei oltu mietitty lainkaan ja mahdollisuus väärien toimintamallien oppimiseen oli olemassa.
Pedagogiikalla ilman kontekstia Hagi viittasi resurssipulaan, joka näkyi sekä opetuksessa, että työssä. Henkilöresurssien puute heijastui negatiivisesti koulutukseen ja opitun siirtovaikutukseen potilastyössä. Harjoitteluun tai opitun kertaamiseen ei ollut mahdollisuuksia ja taidot unohtuivat koulutuksen jälkeen. Lisäksi hoitovälineistö oli puutteellista ja yksi lääkäri saattoi joutua kohtaamaan päivän aikana jopa huikeat 400 potilasta, joita kohden oli sairaalaan siirtoa varten vain yksi ambulanssi. Lääkäreillä oli töitä 7 päivää viikossa ja lomaa vain 7 päivää vuodessa. Tästä Hagi johdatteli kuulijan kolmanteen sudenkuoppaan, joka oli sairaus vs. systeemiturvallisuus. Ylikuormitettujen terveydenhuollon ammattilaisten keskuudessa myös hierarkia tai resurssien poliittisesti suunnattu kohdentaminen vaikuttivat merkittävästi tilannetietoisuuteen ja henkilökunta joutui usein eettisten haasteiden eteen, joita heidän tuli ratkoa luovasti systeemiä taivuttaen niillä resursseilla, joita heillä oli käytössään. Hagin mukaan Malawin yhteistyöstä saatu oppi meille kaikille on, että opetus, kuten simulaatio-ohjaajien koulutus tulee aina räätälöidä kohderyhmän tarpeisiin, jossa ohjaajia monitoroidaan ja tuetaan säännöllisesti valmentavalla otteella sekä arvioidaan ja kehitetään koulutusohjelmaa palautteen perusteella sudenkuopat huomioiden. Jokainen työyhteisö on erilainen, jolloin myös koulutuksen tulee huomioida sen omat mahdollisuudet ja rajoitteet.
————————————————–
SOTE -alan uudistuksiin vastaaminen koulutuksen keinoin
Matt Aldridgen esitys oli niin ikään monella tapaa hyvin ajankohtainen ja kiinnostava myös suomalaisille SOTE-uudistuksen näkökulmasta. Otsikolla ”Training NHS staff to plug doctor gapps” Aldridge korosti hoitajakoulutuksen merkityksen kasvua terveydenhuollossa ja sitä miten hoitajien työhyvinvointi ja sen ylläpitäminen osaamisen vahvistamisen kautta on myös ensisijaisen tärkeää. Tehtävien siirrot tulevat olemaan keskeisessä roolissa kun pohditaan mm. SOTE -alan työn resurssointia. Terveydenhuollon työntekijöiden profiili uudistuu lähivuosina merkittävästi ja siksi tarvitsemme entistä enemmän laadukasta koulutusta hoidon laadun takaamiseksi. Aldridge puhui potilasturvallisuudesta ja virheistä, joita kohtaamme terveydenhuollossa. Koulutuksella voimme kuitenkin muuttaa tilannetta. Kun lisätään bachelor-tasolle koulutettujen hoitajien määrää 10%:lla, sen on todettu Lancetissa julkaistun tutkimuksen mukaan laskevan potilaskuolemien määrää jopa 7%. Meidän tulee huomioida alan ammattiryhmät entistä monipuolisemmin. Muissa tehtävissä kuin lääkärin tai sairaanhoitajan ammatissa SOTE -alalla toimii suurin osa työntekijöistä, joiden osaamista meidän tulee osata entistä paremmin hyödyntää ja tukea. Tämä onnistuu yhteistyöllä ja tiimien kouluttamisella.
—————————————————
SP-osaamista maailmalta
Standardoitujen / simuloitujen potilaiden (SP) käyttö simulaatiokoulutuksissa on vahvistanut draaman ja teatterin menetelmien hallinnan merkitystä osana simulaatiokoulutuksia. SESAM2016 tarjosi sekä työpajoja, että muita esityksiä aiheesta, joka oli näkyvästi esillä jo vuosi sitten Belfastissa. Näyttää siltä, että simuloitujen potilaiden käyttö potilassimulaattoreiden rinnalla on kasvamassa nopeasti, mutta samaan aikaan meillä ei ole vielä riittävästi koulutusta ja asiantuntemusta menetelmän käytöstä. Australialaiset ja amerikkalaiset asiantuntijat, joiden työpajoja ja esityksiä me MinSim -kouluttajat seurasimme, korostivat, että menetelmän käyttö vaatii huolellista perehtymistä ja tarkkuutta SP:n valintaan ja koulutukseen. Näiden osaajien kanssa käydyt keskustelut olivat innostavia ja saivat janoamaan lisätietoa aiheesta ja siksi yhteydenpito näihin alan ammattilaisiin varmasti jatkuu myös SESAM:in jälkeen.
Karen Livesay on tutkinut väitöskirjassaan narratiivisilla menetelmillä simuloitujen potilaiden identiteetin rakentumista SP-koulutuksissa. Karenin viesti kuulijoille oli pitkälti se, että SP-koulutuksissa tietoisuus tämän vahvan opetusmenetelmän vaikutuksista paitsi koulutettavien taitoihin, myös SP:na toimivien kokemuksiin on merkittävä ja meidän tulee kouluttajina olla tietoisia vastuusta, jonka otamme menetelmän käyttöönoton myötä. Koulutustilanteissa oppiminen on aina paitsi tietoista, myös tiedostamatonta ja SP-koulutuksissa tämä tiedostamaton korostuu erityisellä tavalla. Roolien purkamiseen tulee kiinnittää huomiota. SP:t muuttuvat työtehtävänsä myötä, niin kuin me kaikki muutumme uusien elämänkokemustemme myötä. Tämän vuoksi simulaation jälkeen on tärkeää, että jokaisella SP:lla on mahdollisuus palata omaksi itsekseen kaikkien läsnäolijoiden nähden, toisin sanoen palata omaan identiteettiinsä.
Käytännön vinkkeinä SP-kouluttajat ohjeistivat, että koulutettavat SP:t tulee valita siten, että he edustavat meidän yhteiskuntaamme. Skenaariosuunnittelun tulee olla huolellista. SP:n ei myöskään ole tarkoituksenmukaista rooliutua lähelle omaa identiteettiään, monestakin eri syystä. Monien eri roolien omaksuminen, purkaminen sekä intensiivinen työ vuorovaikutuksen ja oppimisen näkökulmasta edellyttää SP:ksi valituilta mm. tasapainoisuutta, terveyttä, älykkyyttä, muuntautumis- ja oppimiskykyä. He ovat henkilöitä, jotka haluavat tuoda oman panoksensa potilasturvallisuuden lisäämiseksi ja osaamisen edistämiseksi meidän käyttöömme.
————————————————–
Historia, nykyisyys ja tuleva
Kolmantena päivänä Doris Øsstergaard kokosi yhteen simulaation historian, nykyisen ja tulevan. Olemme edenneet keskuksiin keskittyneestä simulaatiosta voimakkaasti in-situ simulaatioiden suuntaan. Kun aikaisemmin simulaatioita oli vain harvakseltaan, on frekvenssi lisääntynyt ja koulutusten pedagogiseen laatuun on alettu kiinnittää entistä enemmän huomiota. Tänä päivänä meillä simulaatiokouluttajilla on erityisinä haasteina mm. inhimillisten tekijöiden ja ihmisyyden ymmärtäminen sekä koulutusten ulottaminen kaikkiin terveydenhuollon ammattilaisiin ja opiskelijoihin toistuvasti. ”Meillä on tieto ja osaaminen monesta koulutusmallista, mutta miksi esimerkiksi kirurgian ajokorttimallin implementointi kestää niin kauan ja teemmekö varmasti tiimien koulutuksissa oikeita asioita?”, kysyi Øsstergaard. ”Miten kohtaamme tämän päivän taloudelliset haasteet ja työvoimapulan ja miten saamme toistuvan arvioinnin ja yhdessä oppimisen tuotua luontevaksi osaksi kliinistä työtä – ettei se jää vain jälkipuintitilaan? Emme tiedä tulevasta, mutta nykyistä enemmän meidän tulisi huomata myös kansalainen osana toimintaamme ja korostaa jokaisen roolia terveydenhuollon parantamisessa sekä hyödyntää monitieteistä osaamista eri aloilta. ”
”DIMS aloitti Kööpenhaminassa toimintansa yhden huoneen simulaatiotilasta 1992, jolloin kaikki oli uutta ja intoa oli enemmän kuin taitoa”, Øsstergaard kertoi. Me suomalaiset varmasti tunnistamme saman alkuinnostuksen. Into ei ole lainkaan huono asia, se on eteenpäin vievä voima joka tulisi edelleen olla meillä kaikilla, että voisimme uudistua. On vaarallista urautua, erityisesti alalla jossa teknologian mahdollisuudet ja kehitys on huikeaa. Toiminnassa tulisi säilyttää kosketus perusteisiin ja siihen mikä oikeastaan on tärkeää: potilasturvallisuus sekä organisaatioiden ja yksilöiden yhdessä oppiminen. ”Tehkää yhteistyötä niin paljon kuin voitte, täällä on tilaa meille kaikille, älkää kilpailko keskenänne!” Øsstergaard ohjeisti lopuksi.
—————————————————
Helteiseen Lissaboniin oli kokoontunut suuri joukko esittäjiä, osallistujia ja näytteilleasettajia ympäri maailmaa eri aloilta. Ohjelma oli jopa liiankin laaja, sillä rinnakkaisia sessioita saattoi olla yhtä aikaa jopa 10, eikä valintaa helpottanut se, että ohjelma oli saatavana vasta konferenssipäivänä ja silloinkin hyvin vaikeaselkoisena taulukkona, jonka heikko käytettävyys ja niukka informatiivisuus hakee kyllä konferenssiohjelmista vertaistaan. Käytännön järjestelyt kuitenkin pääasiassa toimivat, vaikka aikataulu paikoin hieman myöhästeli. Kaiken kaikkiaan tapahtuma oli antoisa sekä ohjelman, että verkostoitumisen näkökulmasta ja kaunis Lissabon näytti parhaita puoliaan. SESAM 2017 järjestetään hieman yllättäen lyhyellä syklillä Pariisissa vuoden 2013 tapaan. Olisi voinut odottaa seuraavaksi tapahtuman rantautuvan Pohjoismaihin.
Konferenssin aikana koskettavimman keskustelun kävimme ukrainalaisen kanssa, joka kertoi 24-vuotiaan poikansa kuolleen sodassa vuosi sitten. Hän oli menettänyt myös ystäviä, työtovereita sekä naapureita ja useita sodassa loukkaantuneita on lähipiirissä. Suru läheisten menettämisestä ja kotimaan kohtalosta veti sanattomaksi. Kovin toisenlainen todellisuus on elää sodan keskellä kuin täällä turvallisessa Suomessa, missä maailmalla käytävät sodat ovat tulleet meitä sotaa kokemattomia sukupolvia lähelle Suomeen saapuvien pakolaisten myötä. Olkaamme myötätuntoisia toisiamme kohtaan.
Rauhaa ja rakkautta kesään!
Minna & Minna-Maria